Kohti itse asiaa
FM Hanna Tuomivaara
2009

Kukka Paavilaisen päivittäinen matka kotoa työhuoneelle ja takaisin kulkee Itä-Helsingissä moottoritien ja metroradan alittavan tunnelin kautta. Pitkässä betonikäytävässä on dramaattinen valo. Tunneli on katedraalin kaltainen tila, jota rytmittävät nousut tunnelista bussipysäkille valtatien varteen sekä asuin- tai teollisuusalueelle. Aukoista tuleva valo jaksottaa tilaa. Reliefimäinen kallion pinta tunnelin toisessa päässä näyttäytyy alttaritauluna, sen ylle kurottavat maan pinnalta lehdet ja oksat.

Kukka kertoo maalanneensa alikulkutunnelia kahden vuoden ajan. Hän on dokumentoinut paikkaa valokuvaamalla sekä rakentamalla pienoismallin, jossa valon ja tilan rytmiä voi tutkia. Millaista on kulkea tunnelin läpi päivä toisensa jälkeen, aistia paikan muutokset niin omasta sisäisestä kuin ulkoisesta tilasta riippuen, vuorokauden- ja vuodenajasta toiseen?

Maalauksessa Nimetön (2007–2008) kulkija katsoo eteenpäin. Betonitunnelin pohja on märkä ja täynnä heijastuksia. Metron oranssi väri välähtää lätäkössä. Luonto on valtaamassa urbaanin alikulkutunnelin välineinään hurja valo ja betoniin tunkeutuva kosteus. Luonnon kosketusta ei voi torjua. Vesi lattialla on hiljaa. Sisään syöksyvä, hurjuudessaan hyvä valo ja metron oranssi väri tuovat sen esiin. Vesi valuu ja valtaa tilaa, tulee kohti. Valon kaistale on edessäsi. Oletko astumassa siihen? Vai otatko askelen taakse, väistätkö, varotko vielä?

Maalauksessa Nimetön (2008–2009) ollaan jo pitkällä betonikäytävässä, mutta katse suuntautuu taaksepäin. Oikealla olevasta aukosta valo paiskautuu betonille, tulee sisään, valtaa rajatun alueen, aukon salliman tilan. Kukan sanoin, se on kuin sirkusnäyttämöltä tulviva valo, houkutteleva, mutta harhaan johtava. Sitä kautta ei pääse eteenpäin. On parempi pysyä vielä kulisseissa, olla astumatta valoon liian aikaisin tällä matkalla.

Alikulkutunnelin seinässä on usvainen graffiti. Graffitit tulivat Kukan teoksiin vuonna 2005. Debyyttinäyttelyssä oli esillä maalauksia takapihojen graffitipitsein koristelluista jäteastioista. Inhimillisten, toisiinsa nojailevien roskisten pinnoilla graffitit ovat muiden antamia

merkityksiä, ulkomaailman heijastuksia säiliöiden paljaalla iholla. Graffitit ovat merkkejä siitä, että minä olin täällä, viestintää itsestä toisille, rajattua kirjoitusta. Ennen kirjoitusta oli käden jälki kallioseinämässä, käden kosketus.

Kukka on ollut pitkään kiinnostunut käsin maalaamisesta. Hän on pyrkinyt pois piirtämisestä kohti itsessään merkitystä kantavaa siveltimenvetoa ja siitä kohti kehollisempaa maalausjälkeä. Vuoden 2007 lopulla, uupumuksen jälkeen, syntyi Pariisissa ensimmäinen litografia Parisuhde käsin maalaten. Kukan sanoin syntyi kuva levänneestä alitajunnasta. Siitä lähtien kaikki maalaaminen on tapahtunut käsin. Käsillä maalaaminen on kankaan tunnustelua ja hellimistä, antautumista ihokosketukseen.

Maalauksessa Hyöky (2009) näkyy käsillä maalaamisen riemu. Lähtökohtana oli valokuva alikulkutunnelista, mutta maalaus irtosi voimakkaasti omaksi itsekseen. Kolmantena alikulkutunnelin kuvana on näin hyökyaallon kehystämä pellavapohjan tyhjyys. Pellava on betonin väri. Kahden vuoden ajan on kuljettu vetisessä, kosteutta tihkuvassa, heijastuksien tunnelissa ja sitten tulee hyöky, pyörre, joka ottaa ja vie mukanaan. Mitä hyökyaalto tekee betonille? Huuhtelee, pesee, murentaa, hajottaa, rikkoo ja jättää tyhjyyden. Heleä sininen keskellä ylhäällä on merkki uudesta kasvusta, siitä jostakin, mitä on tulossa.

Tunnelimaalauksissa yhdistyy useita teemoja Kukan aiemmasta tuotannosta. Alikulkutunneli rinnastuu epäpaikkana jäteastioiden kansoittamaan takapihaan ja toisaalta sisätilan kuvana sarjaan maalauksia putkien suista. Lätäköiden ja kosteuden kautta maalaukset tunnelista linkittyvät myös Lätäkkö-sarjaan ja maalaukseen The Cross – Kukka was here (2009). Ympyrät, avoimet putket, risuiset ja vetiset kuopat ovat kaikki kuvia aukosta, ontelosta, sisätilasta.

Pyöreässä maalauksessa Nimetön (2008–2009) on pohjana pellavakankaan sijaan vaalea puuvilla, joka korostaa maalauksen huumaavaa lämpöä. Ympyrämaalaukset jatkavat 2006 alkanutta putkiaiheisten teosten sarjaa, joissa käsitellään naisellista sisätilaa, seksuaalisuutta ja halua.

Hehkuva, oranssia ja pinkkiä väreilevä maalaus on itseriittoinen ja latautunut, mutta odottava. Nimetön (2009) maalauksessa on kierremuotoja, kuin saniaisen lehti ennen aukeamista tai ihmisalkio, elämän alku. Odotus on lauennut, vagina on kohdattu ja kosketettu märäksi.

Minä kasvan taas (2008) maalauksen lempeä hehku ja väreily on kuin vedessä huojuvien kasvien herkkää liikettä. Kuvassa on sisäänpäin kääntynyt rauha, siitä huokuu levollisuus ja tyytyväisyys. Ympyrän pinta on kuitenkin koko ajan aktiivinen, kuin vihreä kasvaisi pehmeästi, mutta varmasti. Katsojana tekee mieli upottaa itsensä maalaukseen, antautua elävään, hyväilevään kosketukseen.

Maalauksissa on nähtävissä kasvun teema sekä keskeiset elämän mystiset elementit: vesi lätäköissä, ilma valossa, tuli metron oranssissa värissä sekä maa – betoni. Betonitunneliin on tulossa jotain orgaanista, elävää. Vesi ja valo ovat jo tulleet, mutta kasvu on kivuliasta, on vaikea laskea irti, jättää taakse ja päästä eteenpäin…

Alikulkutunneli viittaa sisätilaan, mutta matka betonitunnelissa on myös masennuksen metafora. Lätäköiden heijastukset ovat näkyjä mahdollisesta elämästä, joka on ulkopuolella. Tunnelin katossa häivähtävät ohi kulkevan metron oranssit raiteet. Masennuksessa korostuvat ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteet, yhteys maailmaan on heikko tai kokonaan kadonnut. Jäljelle jää itseen kiertyminen, sulkeutuminen ja kokemus yhteyteen pääsyn mahdottomuudesta. Körtit puhuvat ”armon vilahduksesta”: hetkellinen välähdys on lätäköissä näkyvä aavistus maailmasta tunnelin ulkopuolella.

Kukan maalaukset ovat kuvia erillisyydestä, ulkopuolisuudesta ja kohtaamattomuudesta. Samalla ne ovat voimakkaita kuvia halusta löytää yhteys ulkomaailmaan ja pyrkimyksestä yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Naisen genitaaleihin viittaavat maalaukset ovat vahvoja kuvia elämänhalusta: kuvia halusta koskettaa ja tulla kosketetuksi ja siten kohdatuksi.

Towards the thing itself
MA Hanna Tuomivaara
2009

Kukka Paavilainen’s daily journey from her home to the studio and back goes through a tunnel beneath the motorway and metro track in east Helsinki. The long concrete corridor has a dramatic light. The tunnel is a cathedral-like space, intersperced with exits to bus stops by the highway and to residential and industrial areas near by. Light from the entrances divides the space into sections. The relief-like barren rock surface at the other end of the tunnel appears as an altarpiece; leaves and branches reach over it from the ground.

Kukka tells that she has been painting the underpass for two years. She has documented the site by taking photographs and building a miniature model of it, to study the rhythm of light and space. What is it like to go through the underpass day after day, from one season to the next – and to sense the alterations of the place dependant on both one’s inner and outer state?

In the painting Untitled (2007-2008) the viewer looks onward. The floor of the concrete tunnel is wet and full of reflections. The orange colour of the metro train flickers in the pond. Nature is taking over the urban underpass with its awesome light and with the moisture seeping in to the concrete. The touch of nature can not be warded off. Water on the ground is still and silent; it is brought to the fore by the tremendous inflowing light and the orange hue of the metro train. Water flows, occupies space, comes toward. A stream of light is in front of you. Are you going to step in to it? Or will you stand back for now, steer clear of it?

In Untitled (2008-2009) one is already long inside the concrete corridor, but the view is cast backwards. Light enters from the opening on the right, seizing its allotted place by casting itself on to the concrete. As Kukka says, “it is like the light shining on a circus ring, tempting but misleading; a light that will not guide you onward. It’s better to remain offstage for now, not to step in to the limelight too soon.”

A murky piece of graffiti is on the underpass wall. Graffitis entered Kukka’s works in 2005. Her debut exhibition presented paintings of backyard dumpsters decorated with graffiti lace. These graffitis on the humanlike dust bins, leaning on each other, are meanings given by others, reflections of the outside world upon the bare skin of the containers.

They are signs of the fact that I was here, a finite form of writing. Before writing there was the trace of the hand on a rock wall, the touch of the hand.

Kukka has been interested in painting with her hands for a long time. She has moved away from drawing towards a more full brush stroke, and from there towards a more corporeal manner of painting. In Paris at the end of 2007, after a period of fatigue and exhaustion, her first lithography Relationship (French: La Relation) was born, painted by hand. As Kukka says, the picture came in to the world from a rested subconscious. From then onward, all her paintings have been done by hand. It is a way of feeling and caressing the canvas, surrendering to skin contact.

In The Wave (2009) the delight of hand-painting comes through. The starting point was a photo of the underpass, but the painting pronouncedly detached itself and became an entity of its own. This third underpass image is a linen canvas, void, framed by a tidal wave. Linen is the colour of concrete. Two years of threading through the wet and damp tunnel filled with reflections, then a tidal wave that sweeps one away with it. What does such a wave do to concrete? Rinses, washes, crumbles, demolishes and leaves a void. A fresh blue in the top center is a sign of new growth, of something to come.

The tunnel paintings combine several themes from Kukka’s earlier works. The underpass is a non-site, comparable to a backyard filled with dustbins. On the other hand they are images of interior spaces, reminiscent of her earlier paintings depicting the mouths of drainpipes. Puddles of water and the dampness in the underpass paintings also link them to her series “Puddle” and the painting The Cross – Kukka was here (2009). Circles, open pipes, potholes filled with water and branches are all images of openings, cavities, of inner space.

The circular painting Untitled (2008-2009) is done on a stretched cotton fabric instead of linen, which amplifies the intoxicating heat of the painting. The circular paintings continue the series of paintings of drainpipes, started in 2007.

They deal with feminine interior space, sexuality and desire. Glowing in orange and pink, the painting is self-sufficient and charged, yet expectant. Untitled (2009) has spiral forms, similar to fern leaves before opening or the human embryo, the beginning of life. The anticipation has been discharged, the vagina has been encountered and touched, wet.

The gentle glow and glimmer of I grow again (2008) is like the gentle movement of water plants. The picture has an inward peace, it radiates calmness and contentment. Yet the surface of the circle is active all the while, as if the green would grow softly but surely. As a viewer one is compelled to submerge oneself in the picture, surrender to the living, caressing touch.

In the paintings one finds the theme of growth, as well as the mythical elements of life: water in the ponds, air in the light, fire in the orange hue of the metro train and earth – concrete. Something organic and living is coming in to the tunnel. Water and light have arrived already, but growth is agonizing. It is hard to let go, leave behind and go forward.

The underpass refers to interior space, but the journey in the concrete tunnel is also a metaphor for depression. One catches a glimpse of the passing-by metro track on the ceiling of the tunnel. Depression amplifies the feelings of isolation and loneliness, contact with the world is weak or completely lost. What remains is an inwardness and shutting away from the world that can not be reached. Pietist Christians speak of “the glimpse of Mercy”. A momentary glimmer in the pool of water is a visible premonition of the world outside the tunnel.

Kukka’s paintings are pictures of disconnection, isolation and non-encounters. At the same time they are forceful images of the desire to find contact with the outside and to connect with another person. The paintings referring to female genetalia are strong images of the will for life; pictures of the desire to touch and be touched – to be encountered.